Näin yleisurheilun EM-kilpailujen ja kesäolympialaisten lähestyessä on ajankohtaista luoda katsaus tiettyihin yleisurheilukilpailujen pituusmittauksiin – milloin ja miten mittanauhoista päästiin eroon? Keihäässä, kuulassa, kiekonheitossa, pituushypyssä ja kolmiloikassa tuloksen mittaamiseen käytetään nykyään maanmittareille tuttua takymetriä ja samalla tekniikalla tarkastetaan myös seiväshypyn rimankorkeus. Nuoremmille sukupolville ei kuitenkaan ole tuttua, millainen rooli suomalaisilla ja erityisesti Heinosen Hannulla on ollut kisamittausten kehittämisessä, joten tässä lyhyt katsaus asiaan.

Hannu harrasti nuorena juoksua, hiihtoa ja mäkihyppyä, joten vuonna 1974 Zeissin silloisen maahantuojan Keijo Rainesalon tarjoama tilaisuus kehittää urheilumittausta oli nuorelle maanmittausteknikolle hyvin mieluinen. Tuolloin pituusmittaukset hoidettiin mittanauhoilla eli tarkoituksena oli kehittää elekro-optista mittausta samaan tarkoitukseen. Suomi oli hakenut myös 1977 yleisurheilun Eurooppacupin loppukilpailua, joten aikaa harjoitella mittausta maaotteluissa oli 3 kesää ennen suurta koitosta. 1977 Hannu todella pääsi ensimmäistä kertaa mittaamaan luomallaan järjestelmällä kansainvälisissä arvokisoissa. Maaottelussa laskenta tapahtui HP:n ohjelmoitavilla laskimilla, mutta 1977 käytössä oli jo Wangin tietokone. Noina vuosina yleisurheilu oli koko Euroopassa voimissaan ja Eurooppa Cupiin kuuluvia maaotteluita järjestettiin Helsingin Olympiastadionilla useita joka kesä. Luonnollisesti mukaan kuului myös Suomi-Ruotsi maaottelut.

Vuoden 1983 järjestetyissä ensimmäisissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailussa Hannu toimi mittauksen johtajana ja elektro-optisesti mitattaviin lajeihin tulivat nyt myös mukaan pituushyppy, kolmiloikka ja kuula aiemmin mitattujen pitkien heittojen lisäksi. Helsingissä tämä tapahtui ensimmäisen kerran maailmassa.

Kansainvälisiin kilpailuihin uuden tekniikan tuominen vaatii kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n hyväksynnän uudelle mittaustavalle. Hannu oli esitellyt mittaustekniikkansa Suomen Urheiluliitolle ja Suomen tekninen delekaatio esitteli sen edelleen Rooman EM-kisojen yhteydessä IAAF:lle. Roomassa ajatukselle naurettiin ja väitettiin kyseisen mittauksen olevan mahdotonta. Suomeen palattuaan delekaation johtaja Nils ”Nisse” Hagman soitti Hannulle jo Helsingin lentoasemalta terveisiä Roomasta ja kyseli oliko Hannu tahallaan laittanut heidät ”pellen osaan” Roomassa, esittämään aivan mahdotonta ratkaisua. Puhelussa kuitenkin sovittiin, että Hannu saisi todistaa väitteensä paikkansapitävyyden parin päivän kuluttua Olympiastadionilla delegaation jäsenille. Niinpä viritettiin mittalaitteet Stadionille katsomon eteen ja kun Nisse Hagman ja stadionin isännöitsija Jorma Lindell hyppäsivät pituutta kentän toisella laidalla, Hannu mittasi tulokset kentän ylitse ja kontrollit mitattiin mittanauhalla millilleen. Poikkeamat olivat 0…1 mm luokkaa, jonka jälkeen Nisse totesi pontevasti ja päättäväisesti, että ensikesänä me mitataan sitten takymetrillä ja näytetään, että me Suomessa osaamme nämä hommat.

Uutta oli myös mittauslaitteiden siirtyminen pois kentältä – Olympiastadionille rakennettiin A-katsomon yläosaan katettu mittausasema, jossa oli 2 betonipilaria takymetreille ja datayhteys Stadionin keskustietokoneelle. Lajien valinta automatisoitiin, joten kahdella takymetrillä hoidettiin jopa neljän samanaikaisen lajin mittauksia.

Maria Heinonen mittaamassa Olympiastadionilla vuonna 1998. Takymetrinä Hannulle hyvin rakas Zeiss Elta S-sarjan laite, jonka suunnittelussa Hannu oli Zeissilla mukana. Kuvalähde: Zeiss Geo Newsletter 12 (98)

Tässä vaiheessa mittauspaikat pystyttiin vielä valitsemaan optimaalisesti hyvien mittaustulosten varmistamiseksi, mutta nykyään sponsori & muut ”poliittiset” tekijät vaikuttavat tai ainakin pyrkivät vaikuttamaan laitteiden sijoitteluun. Näin mittauksen kokonaisepävarmuus kasvaa, jolleivat alan ammattilaiset pidä puoliaan markkinavoimia vastaan.

Los Angelesin menetetyt Olympiakisat

Los Angelesin 1984 olympialaisten tekninen delegaatio oli Helsingissä tutustumassa järjestelyihin ja kiinnostui uudesta mittausratkaisuista. Pian Hannu allekirjoitti sopimuksen olympiakisojen mittaustehtävistä ja alan johtaviin laitevalmistajiin kuulunut Wild Heerbrugg Ag lupautui toimittamaan tarvittavat mittauslaitteet Hannulle paikan päälle. Hannu toimi tuolloin A. Ilmonen Oy:n Geodesian osaston myyntipäällikkönä. Mainittakoon, että 1983 Wild esitteli T2000 elektroniteodoliitin maastotallentimella ja ohjelmointimodulilla, jota toimitettiin Suomeen noin 30 kappaletta heti ensimmäisenä vuonna. Muualla maailmassa ohjelmointimodulia ei myyty, mutta Suomessa oli heti ohjelmointivalmius ja ideoita mittausohjelmien tekoon. Hannukin kävi Sveitsissä Wildin ohjelmointikursseja.

Pian Suomen urheiluliitto pyysi järjestämään Nokialle mahdollisuuden tulla mukaan osittain 1984 Olympialaisten tulospalveluun tavoitteena 1988 Olympialaisten kokonaistulospalvelun saaminen Nokialle. Tämän vaatimuksen esittäminen jälkikäteen, sopimuksen allekirjoituksen jälkeen, aiheutti hankalan neuvottelutilanteen, kun yritettiin väkisin saada ovi auki Nokialle. Järjestäjät eivät hyväksyneet Nokian mukaantuloa, joten mittaussopimus purettiin vain muutama kuukausi ennen olympiakisojen alkamista. Näin Losin Olympialaisissa kuula ja hypyt mitattiin perinteisesti mittanauhalla mitaten. Mitäpä asiaan voi muuta todeta kuin että Nokia on historiansa aikana ollut monasti vahvasti läsnä suomalaisten elämässä, hyvässä ja pahassa.

Hannun seuraava suuri kansainvälinen koitos olivat 2005 MM-kisat Helsingissä mittausjohtajan pallilla. Tapahtumasta jäi erityisesti mieleen rankka vesisade ja selitysten antaminen kansainväliselle televisiolle vesisateen aiheuttamista tietoliikenneongelmista. Yksittäinen mittaustulos jäi tietokoneen puskurimuistiin niin, että jokainen urheilija sai edeltäjänsä tuloksen taululle. Näin esimerkiksi kisan aloittanut Tero Pitkämäki sai noin 80-metriselle avausheitolleen taululle tulokseksi 60 m, joka oli edeltävän kontrollimittauksen lukema. Yleisö buuasi ja mittausjohtaja juoksi kovaa tulospalveluun… Vuonna 2005 laitteisto tuli kokonaisuudessaan Seikon ja Epsonin toimesta eli nykyään kisoissa ei näe enää takymetrien valmistajamerkkejä. Mittausjohtaja jäi kaipaamaan omia laitteita ja systeemiä, joiden kanssa oli pärjätty hyvin myös vesisateessa.

Kilpailumittausten lisäksi Hannun toimeen on kuulunut kisamittaajien koulutus. Kisamittaus on perinteisesti toiminut vapaaehtoisvoimin, joten halukkaita koulutetaan tehtäviin aina ennen kisoja. Kuten kaikki prisman kanssa takymetrilla mitanneet tietävät, suurin äly täytyy löytyä prismapäästä, joten prisman asettaminen kentällä on tärkeä tehtävä. Oman lisämausteensa mittauksiin tuo lisäksi valtava katsojamäärä, korvissa vihlova huutomyrsky ja koko kisatilanteen tuoma paine, joka myös kisahenkilökunnan on kestettävä.

Kisalähetyksiä seuratessanne kiinnittäkääpä huomionne siihen, miten mittauslaitteet on sijoitettu. Laitemerkit hyvin tuntevat voivat puolestaan tunnistaa laitevalmistajat sponsoritarrojen alta. Prismatekniikan toimivuutta voi puolestaan tarkastella varsinkin television lähikuvista, joissa välillä vilahtelee mittamieskin.

Aiheesta lisää Maankäytön artikkelissa 1/2006